« Takaisin Keikat -sivulle

Live: 17.03.2006, Tivoli, Rovaniemi

Kirjoitti: Hemitys (hemitys@monsterdiscohell.com)

Perjantaina 17.3. oli jälleen pitkän tauon jälkeen aika katsastaa livenä ilmiö nimeltä Lordi. Ennakkoasetelmat tätä keikkaa varten olivat varsin erilaiset kuin edellisiin keikkoihin verrattuna: Takana oli juuri viikon takainen upea voitto Euroviisukarsinnoissa Turun Caribiassa, mutta myös käsittämätön ja valitettavasti valtaosin negativiinen mediamyllytys lähinnä iltapäivälehtien toimesta. Kuin kertalaakista Lordi oli noussut ainakin hetkeksi sille korkeimmalle jalustalle Suomalaisten bändien keskuudessa, josta joka toisella kaduntallaajalla pitää olla mielipide.

Kaiken tämän myllerryksen keskellä Rovaniemen keikka jännitti etukäteen huimasti enemmän kuin aiemmat keikat, mutta kuitenkin positiivisella tavalla. Mediahypetyksen ansiosta Tivoli tulisi varmasti olemaan täyteenahdettu, ja Rovaniemeläisen kotiyleisön melutason tietäen odotukset olivat korkealla.

Lähdimme ajelemaan Oulusta Rollon suuntaan iltapäivällä (ja tottakai aikataulusta myöhässä) ja matka taittui enemmän tai vähemmän rattoisasti nykymusiikin tasoa radiosta kauhistellen sekä käsittämättömän huonoja vitsejä veistellen. Sää oli komea, keli kunnossa ja fiilis korkealla.

Saavuimme Rovaniemelle alkuillasta ja suunnistimme pienen kaupunkikierroksen jälkeen paikallisen toverimme tykö nautiskelemaan virvokkeita sekä virittäytymään illan koitoksiin niin henkisesti kuin fyysisestikin. Kaiuttimista pauhasi ei-niinkään-yllättäen The Arockalypse.

Illan hämärtyessä lähdimme Tivolin suuntaan, ja paikalla odottikin pienimuotoinen jono. Selvittyämme sisätiloihin kävin heti ensitöikseni paiskaamassa kättä ja halailemassa paitakojun urpon kanssa, jota ei ole tullutkaan hetkeen nähtyä. Tästä jatketaan vielä, bro.

Ja sitten taas takaisin asiaan.

Hetken kuluttua korviini kantautuikin aina yhtä ihanaa rokinräimettä, jota paiskoi ilmoille illan lämppäribändi Grandevils. Kasarivivahteinen roketti sekä nousuhumala olivat jälleen kerran toimiva yhdistelmä, ja pian löysinkin itseni yleisön joukosta jorailemasta bändin tiukan jenkan tahtiin. Myöhemmin illalla kävimme bändin solistin kanssa sekalaista keskustelua alan bändeistä, mutta jääköön nämä keskustelut hämärän peittoon.

Grandevilsin lopeteltua yleisö alkoi todellakin pakkautumaan lavan eteen, ja pian koko etuosa olikin yhtä hikoilevaa ja huojuvaa lihamassaa. Yleensä tällaisissa tilanteissa osa porukasta alkaa urpoilemaan sekä käyttäytymään aggressiivisesti, mutta Rovaniemen jengi osoitti oivaa järjenkäyttöä sekä ymmärtäväisyyttä. Yleistunnelma oli kuumuudesta ja ahtaudesta huolimatta leppoisa, ja kaikki tuntuivat tulleen paikalle katsomaan kuin kylän oma poika pistää haisemaan. Big Time.

Pienen odottelun jälkeen koitti se hetki, josta adrenaliinin virtaaminen elimistön läpi todellakin alkaa - God Of Thunderin ensimmäiset massiiviset tahdit. Uusien levyjen myötä vaihtuvista introista huolimatta meikäläiselle tämä KISS-klassikko on Lordi-keikoilla SE intro. Kun Gene ärjyy, on syytä pelätä.

God Of Thunderin jälkeen vuorossa oli lyhennelty versio The Arockalypsen SCG3-introsta, ja Dee Snyderin äänen myötä lavalle astelivat maanmainiot hirviömme. OX, Amen, Kita, Awa. Itse pääpiru antoi vielä odottaa itseään, mutta Bringin Back The Balls To Rockin säkeistön alussa Lordin asteltua lavalle yleisö tuntui repeävän liitoksistaan. Tästä hetkestä lähtien keikka olikin jälleen yhtä mahtavaa monsteridiskohelvettiä to the max.

Alkupamauksista selvittyäni ehdin silmäillä tovin bändin muuttunutta lavalookkia, ja totesin sen erittäin päteväksi.

Alkuun kauhistuttanut Amenin strippaaja-look oli jo aikaisemmin saanut hyväksyntäni, mutta viimeistään keikalla vanha harsopetteri sai meikäläiseltä todelliset thumbs upit, sillä harsojen poistaminen oli näköjään saanut vanhan muumion kunnolla vauhtiin. Liikettä ja energiaa piisasi kuin pienessä egyptiläiskylässä, ja Ancient Assasinin entuudestaan tuttu duckwalk-muunnelma sai hymyn korviin asti. Lavalla pienen karitsan lailla loikkinut Amen oli lavan energisin esiintyjä, mutta soitto ei kärsinyt tästä pätkääkään. Riffit ja lickit irtoilivat otelaudalta todella napakasti, ja tatsi oli kerrassaan angusyoungmaisen rapea ja rehellinen. Mainittakoon vielä että Devil Is A Loseria edeltänyt Amen-moment oli yksinkertaisuudessaan todella komea, niin visuaalisesti kuin fiilikseltäänkin.

Siirrymme Amenen taakse, ja Awan kosketinkiosk... Tai no, hautakiven äärelle. Tämä oli ensimmäinen kerta kun allekirjoittanut näki Awan lavalla bändin kanssa täydessä toiminnassa, ja ainakin tällä keikalla juuri Awa tuntui jäävän hieman muun bändin varjoon. Visuaalisesti tämä kuvankaunis neitokainen sopii Lordin rivistöön kuin sarvi päähän, mutta liekkö kalmankankeus vaivannut, sillä välillä Awan olemassaolo suorastaan unohtui. Tietenkään koskettimien takaa ei paljoa lähdetä vaeltelemaan, mutta jonkinlaista näkyvyyttä tämänkin monsterin pitäisi hankkia. Tosin täytyy muistaa tämä oli vasta Awan kahdeksas Lordi-keikka, joten eiköhän se paikka lavalla ala lisävetojen myötä löytymään paremmin.

Seuraavaksi matalien taajuuksien äärelle, ja mahtisonni OXin kimppuun. Normaaliin tapaan olin parkkeerannut Amenin puolelle, joten näköyhteys mörssäriin ei ollut paras mahdollinen. Kalman lähdön jälkeen mietitytti kuinka paikalle jäävä aukko täytetään, mutta OX täyttää oman paikkansa jo pelkällä ulkomuodollaan. Ensimmäistä kertaa Lordissa soittaa oikeasti iso kaveri, jota ei tekisi mieli lähteä tönimään narikkajonossa. Myös OXin liikkeissä oli havaittavissa vielä pientä alkukankeutta, joka toivon mukaan karisee vastaisuudessa. Toisin kuin Kalma aikoinaan, OX pysytteli koko keikan ajan kiltisti omalla puolella, eikä käynyt moikkaamassa lavan toisessa reunassa ollutta yleisöä ollenkaan.

Kalma oli aikoinaan Lordin jäsenistöstä se, joka pisti yleisön hakkaamaan käsiään yhteen ja fiiliksen kattoon. Prätkäzombien lähdön myötä Kita on ominut tuon roolin itselleen, ja hyvin homma hoituikin. On harvinaista että rumpali nousee keikalla noinkin näkyvään roolin, eikä tämä johtunut suinkaan ainoastaan Kidan uudesta, hieman paistettua rapua muistuttavasta ulkoasusta. Eric Carrin mieleentuova uusi habitus on saanut myös Kitan energiamäärän selvään nousuun, ja soitto on entistä vauhdikkaampaa sekä showmaisempaa. Ja tätähän tarvitaan, sillä showmeininkiä ei voi olla koskaan liikaa.

Pahnanpohjimmaisena itse Lordi, jonka uusi asu on saanut viimein tarpeeksi pelottavan ja uhmaavan näköiseksi. Musta nahka ja niitit toimivat aina ja kun pääpiru on vihdoin näiden elementtien avulla tuunattu huippuunsa, on hevihirviö saanut ansaitsemansa ulkoasun. Rollossa Lordi sai jälleen loistavan vastaanoton, eikä monsterin tehdä paljoakaan saadakseen yleisön huutamaan kurkku suorana.

Ja kuten aina, Lordin show oli täynnä isompia ja pienempiä kikkoja, joista en kumminkaan ala tässä tarkemmin kertomaan, koska

a) se osa lukijoista jotka ovat nähneet keikkoja, tietävät etukäteen
b) se osa lukijoista joilla Lordi on vielä kokematta, saisivat tietää liikaa etukäteen.

Kokonaisuutena paketti tuntuu toimivan vuosi vuodelta kokoajan paremmin, eikä alkuaikoina vaivannut pieni epävarmuus kamojen sekä pommien suhteen näy enää missään. Toki tälläkin keikalla oli omat pienet epäonnen hetkensä, mutta ei mitään isompaa. Hard Rock Hallelujahin aikana hetkellisesti levinnyt OXin bassokaappi saatiin kuntoon pikaisesti, ja parin suhariksi osoittauneen efektin suhteen lisäksi muita ongelmia ei ainakaan yleisön silmiin ilmennyt.

Ainoa asia josta voisin aloittaa jonkinlaista murinaa olisi settilista, mutta nämäkin ovat taas näitä makuasioista joista kiistely on keskimäärin yhtä kannattavaa kuin vastatuuleen haukottelu. Mielestäni on silti suhteellisen käsittämätöntä, että The Arockalypsen kaksi parasta biisiä (The Deadite Girls Gone Wild & They Only Come Out At Night) ovat joutuneet kylmästi giljotiinin alle settilistaa laadittaessa. Toisaalta mukana on myös biisejä, joiden toivoisi pysyvän settilistassa ikuisesti (Pet The Destroyer, Devil Is A Loser). Ja armottomana Amen-fanina voin todeta, että Forsaken Fashion Dolls voisi olla setissä puolestani joka kiertueella. Vaikka kaksikin kertaa. Ei haittaisi.

Tarkemmat yksityiskohdat keikan suhteen ovat unohtuneet meikäläisen muistista, mutta kuten kaikki muutkin Lordi-keikat, tämäkin jätti mieleen joitain yksittäisiä highlighteja ja hetkiä joiden ansiosta tämän bändin keikat ovat niin spesiaaleja ja erikoislaatuisia muiden bändien keikkoihin verrattuna. Mikään muu bändi ei saa naamalleni yhtä leveää hymyä, nyrkkiäni yhtä korkealle sekä ääntäni yhtä ruvelle.

Keikan jälkeen piipahdimme vielä pikaisesti backstagella, jonka jälkeen edessä oli riemunkiljaduksia ja yleistä hilpeyttä aiheuttanut 3-4 tunnin ajomatka Ouluun. Ja täytyy kyllä sanoa, että ei ole koskaan väsyttänyt yhtä paljoa kuin tuona aamuyönä. Perille selvittiin kuitenkin hengissä, ja lyhyeksi jääneiden yöunien jälkeen oli aika alkaa valmistautumaan illan keikkaan Teatrialla. Mutta se onkin jo aivan toinen tarina...